129. 17.5.2015 Yltäkylläisyyssyyllisyys
Olenko unohtanut Olen löytänyt äärirajani
kadonnut hiljaisuuden jokiin. Usvaisiin Meriin, joista veneilijät kertovat taruja.
sulkenut Aktivoinut näköhermoni, kuuloaistini ulkomaailmalta.
Olenko unohtanut löytänyt maailman
sen kahinan, kun tuuli kulkee ohitse puiden ja vie mukanaan tuon viimeisenkin henkäyksen
ihmetyksen vanhoja kulttuureja ja rakennuksia kohtaan.
Syvemmällä kuin Mariaanien hauta, olen itsessäni
ja putoan löydän sekunti sekunnilta alemmas, syvemmäs enemmän, paremmin
enkä enää osaa hengitä kuin ennen,
silloin kun maistan ilmassa auringon ja elämän.
Nyt pimeydessä valossa rintaani painaa vain sivelee näkymätön käsi ja happi on inhottava pakko elämä.
Kuinka riisun yltäni turhamaisuuden ihon,
revin esille taas sen verenpunaisen lihan, joka ei pelkää uutta eikä tuntea.
Ehkä vielä taas joskus,
saatan Nyt nousen jaloilleni pohjamudan seasta ja sanon, ettei minusta ollut katoamaan
sillä haluan rakastan elämää,
jokaista sen pientä virhettä, pahaa oloa, kevään ensimmäisiä ukkosia
hiirenkorvia puissa ja sydämen raskasta hakkausta.
Sillä olenhan minä ihminen
ihminen, joka haluaisi olla täydellistä puhtautta.
mutta vielä hetken ainakin minä olen tämän maan lika, keskeneräinen
pahat teot ja viattomien haavat
vielä hetken minä koen syyllisyyttä siitä, että elän
siitä, että vaadin lisää yltäkylläisyyteeni
ja siitä, etten osaan olla onnellinen pienistä asioista vaan olen kadonnut itseltäni.
Kommentit
Lähetä kommentti