A breakfast table for souls

Kirjastossa aurinko kajastaa suurista ikkunoista ja bilsan kirjat hukkuvat kultamereen                            evoluutiolla ei enää olekaan väliä ja vihkon takakanteen ilmestyy runo, toinenkin        mutta en hymyile, vaikka voisin, eihän se kovin vaikeaa edes oikeastaan ole päivät pyörivät nopeammin, samalla kaavalla hiljaisina ja ahdistuneina                                            ja minä tunnun katoavani, hävittäväni joka hetki osan itsestäni                 ja pian tunnen, kuin en enää ole edes olemassa                          on vain ruumiini ja se tyttö, joka ennen osasi hymyillä niin,           että hymy ylsi metsänvihreisiin silmiini ...

Kuuntelin tämän puheen äärimmäisen huono tuulisessa olotilassa, minua itketti, vitutti eikä oikein mikään tuntunut hymyilyttävän. Jaan tämän teille, koska tämä on parhainta mitä olen tänä epäonnen päivänä kuullut. Epäonni on tervehtinyt minuakin pallon muodossa, iskeytyen täysillä otsaani, seuraamukset eivät ole olleet mitään maailman parhaimpia vaan olo on liikkunut järkyttävän päänsäryn ja oksetuksen välimaastossa. Mutta kaiken tämän "huonon" päivän keskellä, kuulin jotain, joka sai minut hymyilemään. Okei myönnän, itkemään myös vähän lisää.. Mutta ennen kaikkea tämä puhe sai minut ajattelemaan enemmän, sitä kuinka käyttäytyä, mitä minun pitäisi tehdä, kun mikään ei onnistu ja lopulta tulee jopa hyvin eristetty, syrjitty olo. Pienistä vastoinkäymisistä välittämättä pitäisi jatkaa elämää, elää tätä hetkeä.. koska It is Always now. Hope u liked. ps. Tähän loppuun, Are u iDiot?