37. Yhden hymyn hetki
Kirjastossa aurinko kajastaa suurista ikkunoista ja bilsan kirjat hukkuvat kultamereen
evoluutiolla ei enää olekaan väliä ja vihkon takakanteen ilmestyy runo, toinenkin
mutta en hymyile, vaikka voisin, eihän se kovin vaikeaa edes oikeastaan ole
päivät pyörivät nopeammin, samalla kaavalla hiljaisina ja ahdistuneina
ja minä tunnun katoavani, hävittäväni joka hetki osan itsestäni
ja pian tunnen, kuin en enää ole edes olemassa
on vain ruumiini ja se tyttö, joka ennen osasi hymyillä niin,
että hymy ylsi metsänvihreisiin silmiini
ei ole enää minää, eikä todellakaan sinua, ei ainakaan sanan syvimmässä merkityksessä, siinä missä eniten sinua kaipaan.
Päivät nousevat ja laskevat samanlailla
yhtäkkiä olenkin vain osa kaavaa, osa suunniteltua teollista prosessia
olen metallia ja minusta muovataan jotain, mutta en tiedä mitä ja olen liian voimaton päättämäänkään
minä olin hymyä, naurua, rakkautta
nyt koitan täyttää tyhjää kuortani auringolla, joka vaipuu liian nopeasti horisonttiin niin etten kerkeä koskettamaan sitä
saatikka sitten sulkea sitä syliini, niin että tuntisin edes jotenkin olevani
rakastettu, tärkeä
haluttu
evoluutiolla ei enää olekaan väliä ja vihkon takakanteen ilmestyy runo, toinenkin
mutta en hymyile, vaikka voisin, eihän se kovin vaikeaa edes oikeastaan ole
päivät pyörivät nopeammin, samalla kaavalla hiljaisina ja ahdistuneina
ja minä tunnun katoavani, hävittäväni joka hetki osan itsestäni
ja pian tunnen, kuin en enää ole edes olemassa
on vain ruumiini ja se tyttö, joka ennen osasi hymyillä niin,
että hymy ylsi metsänvihreisiin silmiini
ei ole enää minää, eikä todellakaan sinua, ei ainakaan sanan syvimmässä merkityksessä, siinä missä eniten sinua kaipaan.
yhtäkkiä olenkin vain osa kaavaa, osa suunniteltua teollista prosessia
olen metallia ja minusta muovataan jotain, mutta en tiedä mitä ja olen liian voimaton päättämäänkään
minä olin hymyä, naurua, rakkautta
nyt koitan täyttää tyhjää kuortani auringolla, joka vaipuu liian nopeasti horisonttiin niin etten kerkeä koskettamaan sitä
saatikka sitten sulkea sitä syliini, niin että tuntisin edes jotenkin olevani
rakastettu, tärkeä
haluttu
ihana on blogisi! taidan vaihtaa koekirjat hetkeksi tähän keveyteen ja hymyillä. illalla palaan sitten takaisin todellisuudeen ja ribosomeihin. olen varma, että osaan elää ilman tietoa siitä, miten soluni hengittävät!
VastaaPoistaKiitos paljon.
PoistaElämän opiskelu ja olemisen opiskelu on tärkeämpää kuin yksikään ribosomi taikka mitokondrio (Minkä avulla solut hengittävät, krepsin kierto, glykolyysi jne. Kirjoitukset saattavat hiukan ahdistaa ja painaa päälle. heh). Toivottavasti löytäisit jotain uutta minun blogistani niin, ettei tämä koekirjojen hylkääminen olisi turhaa.
.. Ilman huutomerkkejä kommenttini vaikuttaa harvinaisen apaattiselta, mutta mitäpä tuosta. Ilman aivoja ja ajatusta tässä ollaan jo pitkään mentykki. >D
Poista