113. Ajatuksia väreistä, ihmisistä, ajatuksia edes jotain
Kynteni kaipaavat ihoasi kuten minä kaipasin sinua tänä aamuna kun ikkunat alkoivat mennä huuruun sadeusvan pyyhkiessä ylitse pienen kylämme. Syvimmät syvyyteni, nurkkani, mutkani kaipaavat sanojasi, niin kuin kellastuvat lehdet kaipaavat edes pientä valon sädettä lämmittämään.
Hiljaisuudessa kaipaan hiljaisuuttasi
äänien seasta koitan löytää sinun äänesi, naurusi.
mutta kaikki vain vajoaa pimeään pohjaan, kaikki muuttuu tuhkaksi ja katoaa kylmyyden tieltä. Ja minua pelottaa se, että olen voimaton estämään sitä tulemaan minunkin luokseni, minun sisälleni. Ei, minä tiedän, että se hiipii sinne, varoittamatta. Ensin se tuntuu kuumalta, niin kuin se jää jota painoit ihooni kauan, sitten se pakottaa minut pysähtymään, jotta pimeys pääsisi kietoutumaan ympärilleni.
Ei se prosessi niin kovinkaan vaikea ole,
ne tuntevat minut liian hyvin.
Kylmyys, joka kalvaa sieluani. Saa varpaani palelemaan ja käsivarteni sinertämään kuin verisuonissani virtaisi syanidia.
Ja vanha ystäväni Pimeys.
joka kietoo kätensä turvallisesti ympärille, hymyilee irvokkailla hampaillaan ja syö hitaasti lihaksiani, ajatuksiani, värejä. Kaikkea missä roikun, jotta pysyisin kiinni tässä hetkessä, tässä maailmassa.
Mutta ne eivät tiedäkkään, että olen löytänyt auringon, joka paistaa jopa minun luokseni asti. Auringon, joka paistaa pilvien alapuolella, se hymyilee ja nauraa ja minä sulan, joka kerta yön pimeydessä sen ääneen.
Termit, sanat, kielioppisäännöt, menetelmät sulautuvat yhdeksi mössöksi. Haluaisin kovasti selittää tätä tunnetta, kuinka ajatukseni eivät olekaan enää ääriviivoja, kuvia, valoa ja varjoja, kirkkaita värejä. Vaan se on harmautta, tasapaksua harmautta ja monotonista luetteloa. Ei kiljahduksia, ei itkua eikä naurua, ei kaikkea mitä minä olen aina ennen ollut. Vaan järjestelmällistä, kuollutta, tylsää tietoa. Toivon vain kovasti, että kuukauden päästä saan taas kadottaa tämän kaiken päästäni pois ja huokaista helpotuksesta, kun seuraava harmaus on tiedossa vasta puolen vuoden päässä. Ehkä ennen sitä saan kerättyä tarpeeksi värejä, että voin hymyilläkin lukiessani moolimassoista.
Itselleni:
ps. Anteeksi, että olen kadottanut inspiraation. Anteeksi, että olen kadonnut massaan ja koitan vain löytää sameasta joesta edes yhden kiven, jolla heittää itseäni päähän, jotta tokenisin tästä transista. Koita pärjätä vielä hetki, sinä olet vahva.
Eikä kuukausi ole niin pitkä aika.
Hiljaisuudessa kaipaan hiljaisuuttasi
äänien seasta koitan löytää sinun äänesi, naurusi.
mutta kaikki vain vajoaa pimeään pohjaan, kaikki muuttuu tuhkaksi ja katoaa kylmyyden tieltä. Ja minua pelottaa se, että olen voimaton estämään sitä tulemaan minunkin luokseni, minun sisälleni. Ei, minä tiedän, että se hiipii sinne, varoittamatta. Ensin se tuntuu kuumalta, niin kuin se jää jota painoit ihooni kauan, sitten se pakottaa minut pysähtymään, jotta pimeys pääsisi kietoutumaan ympärilleni.
Ei se prosessi niin kovinkaan vaikea ole,
ne tuntevat minut liian hyvin.
Kylmyys, joka kalvaa sieluani. Saa varpaani palelemaan ja käsivarteni sinertämään kuin verisuonissani virtaisi syanidia.
Ja vanha ystäväni Pimeys.
joka kietoo kätensä turvallisesti ympärille, hymyilee irvokkailla hampaillaan ja syö hitaasti lihaksiani, ajatuksiani, värejä. Kaikkea missä roikun, jotta pysyisin kiinni tässä hetkessä, tässä maailmassa.
Mutta ne eivät tiedäkkään, että olen löytänyt auringon, joka paistaa jopa minun luokseni asti. Auringon, joka paistaa pilvien alapuolella, se hymyilee ja nauraa ja minä sulan, joka kerta yön pimeydessä sen ääneen.
Termit, sanat, kielioppisäännöt, menetelmät sulautuvat yhdeksi mössöksi. Haluaisin kovasti selittää tätä tunnetta, kuinka ajatukseni eivät olekaan enää ääriviivoja, kuvia, valoa ja varjoja, kirkkaita värejä. Vaan se on harmautta, tasapaksua harmautta ja monotonista luetteloa. Ei kiljahduksia, ei itkua eikä naurua, ei kaikkea mitä minä olen aina ennen ollut. Vaan järjestelmällistä, kuollutta, tylsää tietoa. Toivon vain kovasti, että kuukauden päästä saan taas kadottaa tämän kaiken päästäni pois ja huokaista helpotuksesta, kun seuraava harmaus on tiedossa vasta puolen vuoden päässä. Ehkä ennen sitä saan kerättyä tarpeeksi värejä, että voin hymyilläkin lukiessani moolimassoista.
Itselleni:
ps. Anteeksi, että olen kadottanut inspiraation. Anteeksi, että olen kadonnut massaan ja koitan vain löytää sameasta joesta edes yhden kiven, jolla heittää itseäni päähän, jotta tokenisin tästä transista. Koita pärjätä vielä hetki, sinä olet vahva.
Eikä kuukausi ole niin pitkä aika.
Kommentit
Lähetä kommentti