Nimeämättömän novellin alku

Tiesin sen ettei minua kohdeltu oikein, tiesin ja kestin sen. Sitähän se rakkaus on. Kestetään toisen virheet ja epäkohdat, mutta silti hyväksytään ne. Syvä rakkaus, jossa rakastettu ei koskaan petä tai tee mitään väärää, muuta kuin pakottaa. Sitä minun rakkauteni oli, rakkauteni oli oikeaa, mutta sen nimissä minut pakotettiin kestämään. Kestämään monia tunteja yöstä, tunteja aamusta kun aurinko vasta hipoi suuria holvikaarisia ikkunoitani ja pölyhiukkaset saattoi laskea aamuauringon säteistä. Kestämään sitä ajatusta ettei tämä tulisi koskaan loppumaan enkä saisi koskaan päättää omista tekemisistäni. Etten voisi koskaan toteuttaa haavetta aamukahvista pienen kahvilan terassilla syysaamuna, juuri ennen ensimmäiset luennot alkaisivat. Pelkäsin etten saisi koskaan hörppiä kahviani rauhassa, lukea ensimmäistä kertaa sanomalehden jokaisen uutisen, koska minulla oli aikaa kun kukaan ei pidätellyt minua aamulla pitkään. Ei iskenyt minua seinään ja vaatinut omaa osaansa rakkaudestani.  Se mitä nyt olen, vei minulta kauan koota. Rakennuin loppujen lopuksi palasista. Jokainen lainattu joltakulta toiselta, sillä minun palani olivat epäselviä, naarmuisia ja tärisivät peloista niin paljon etteivät pysyneet ehjinä vaan putoilivat särkyen. Palasien särkyessä vanhat muistot katosivat ja ne olivat vapaita kulkemaan toisten mieliin, niin että jokainen joka käveli minua vastaan, näki minun kasvoista sen tuskan jonka olisi voinut joskus itse kokea. Ennen olin se, jonka kädet tärisivät kahvilan kassalla, kun koitin etsiä pieniä kolikoita. Olin se joka istui kirjastossa liian pitkän aikaa vain pelätessään sieltä ulos tulemista. Olin ihminen, jonka pelot raastoivat häiritsevän paljon sielua ja koettivat irrottaa mielen kropasta niin että lopulta olisin vain tyhjä kaikuva kuori ilman omia

mielipiteitä tai vastaansanomisia. Olin ihminen, joka meinasi kadota.

Radio lauloi hidasta alternativea keittiössä, makuuhuoneen ovi oli hieman raollaan ja tiesin hänen olevan hereillä. En halunnut liikahtaa, halusin hänen luulevan, että nukkuisin vielä sikeästi pienessä mytyssä peiton alla. Nostin peittoa sen verran, että sain vilkaistua vanhan vintagekellon näyttöä jossa sekuntiviisari raksutti menemään. Liian nopeasti, olisin halunnut, että kello olisi pysähtynyt niin, että olisin voinut elää tässä hetkessä ikuisuuden. Maata vain paikallani ja katsella kun tuhannet ja taas tuhannet pisarat ropisivat ikkunoihin. Pisaroista syntyi pieni puro ikkunaan ja lopulta ne yhdistyivät hieman isommaksi puroksi. Tiesin, että ihmisiä pystyi selittämään samalla tavalla. Ihmiset olivat ensin yksin, he joutuivat paiskautumaan karuun todellisuuteen elettyään lapsuutensa keijujen ja supermiesten kanssa. Ihmiset keräsivät ympärilleen lisää ihmisiä, ihmisistä syntyi puro tai pikemminkin jonkin sortin virta. Lopulta, vanhuudessa kaikki ovat toistensa ystäviä eikä kukaan tunnu enää vihamieheltä. Vanhuus on elämämme valtameri, jonne lopulta me kaikki yksinäiset ja kylmät pisarat ajaudumme. Ajaudumme muiden vellottavaksi eikä meillä ole enää edes mitään mikä tunnistaisi meidät yksilöiksi. En tahtonut joutua mereen enkä edes puroon. Halusin olla pieni pisara, putoamassa maahan ikuisuuden ajan ja lopulta vain hajoaisin. En virtaisi minnekkään eteenpäin vaan vain hajoaisin maahan pieniksi palasiksi. Ihmisten yhteisöllisyyttä käsittelevä professori käytti pisaraa, puroa ja merta. Minä muistin, että se oli ollut vielä hyvä päivä. Silloin minua ei oltu liitetty toisen pisaran retuuttamaksi taikka suuren valtavirran vellottavaksi. Olin itsenäinen pieni pisara ja rakastin hymyillä leveästi. Enää en sitä tehnyt sillä en tuntenut sitä iloksi. Ei kukaan tuntisi sitä jos olisi joutunut näyttämään hymyänsä pakosta, kun toinen käski kierolla kuiskaamisellaan, joka kertoi kaikki uhkaukset pelkällä äänen sävyllään. Käänsin kylkeäni, ei hän huomaisi, kahvinkeitin porisi niin kovaa ja mikrokin hurisi. Suljin silmäni ja yritin oikeasti nukahtaa. Nyt vasta saisin sitä yrittää, nyt kun hänen kädet eivät olleet enää tiukasti ympärilläni ja sivellyt luvattomasti alavatsaani tai lantiotani. Tahdoin unohtaa öisen, ei sitä tapahtunut niin kuin ei niitä 105 muutakaan yötä. Muistan tarkalleen, lasken yöt. Lasken yöt jolloin en ole saanut kertaakaan nukuttua kunnolla ja yöt joidenka takia minun tenttini ovat menneet suoraan kaivoon. Vaikka tahdoin, en kuitenkaan koskaan unohtaisi sillä muistaisin ne pitkään. Nukahdin kevyeen uneen ja olin hetken pieni siipine enkeli, joka lensi ylös taivaaseen istumaan pilven päälle. Hengähtämään elämän raskaudesta ja huolista. Silloin jopa tunsin olevani kevyt ja rauhallinen. Olin varma että hymyilin käskemättä ja iloisesti.

Joku psykiatri olisi tokaissut minun olevan henkisesti kulutettu, raiskattu ja unohdettu. Hän luultavasti myös sanoisi etten osaa tehdä asioille mitään, että  elän ihmisten riepoteltavana kuin pyykit narulla tuulisena päivänä. Olen myös varma siitä että hän kehottaisi minua menemään hoitoon, kohentamaan itsetuntoani ja tietoisuutta siitä, että minulla on oikeus sanoa ei. En tahtoisi hoitoon sillä olen äärimmäisen tietoinen itsestäni, olen vahva, harvat täilläistä kestää. Olen itsenäinen, osaan hankkia itse ruuan ja käyn koulussa tunnollisesti. Olen myös rakastava ihminen, hetero, joka tietää, että joskus tulen saamaan tunteilleni kaikua. Ihanalta mieheltä, joka osaisi arvostaa minua, siis tietenkin sen jälkeen kun olisin jättänyt Peten yksin nuolemaan rystysiään. Niin minä luulin, luulin pitkään kunnes Maanantai iltapäivällä olin taas tuttuun tapaani istumassa puistossa sen suuren tammen alla johon syksyisin tuli kauneimman väriset lehdet, se oli minun vaahterani. Luin tenttiin, Pete oli kotona, tuijottamassa äänekkäällä möykkäävää telkkaria. Äänet häiritsivät minua paljon, ainakin ne mitä Pete tuotti, ei ne joita kuului puistossa, autoja, lintuja, ohikulkevia iloisia ihmisiä.