50. Luulen. Ei. Tiedän, ettei tämän kuulu mennä näin

Yön pimeydessä niistän nenääni
              koitan saada unta, mutta aivastus tulee kohta, siis ihan kohta
 ja sitten sitä ei tulekkaan, mutta kohta se tulee
                 
Muistot tökkivät ärsyttävästi ohimoa, härnäävät, nauravat minulle, sille mitä minusta on tullut
             sille, että ennen osasin nauraa ja nyt säpsähdän painajaisesta, jossa sinä olet onnellisesti jonkun toisen kanssa käsi kädessä, etkä näe enää minua
                       sille, että olen heikko, enkä voi olla ajattelematta ilman tunteita
      Enkä jaksa avata koulukirjoja vaikka haluan sen E:n ja L:n
                                                  luen kymmenettä kertaa sanoja, jotka eivät uppoa päähän
                 ja haluaisin ottaa jäätelökauhan, kaapia päästäni sen mikä sinne on juurtunut syvään
                         ne kaikki sinun sanat, jotka haluaisin unohtaa, että voisin olla kanssasi normaalisti.

Kuumeessa minä palelen enemmän kuin normaalisti
            mutta kylmyys ei ole muuttunut, se huokuu sisältäni kuin nestemäinen typpi ja kun aukaisen suuni hukun siihen kiemurtelevaan, koukkuja piirtävään usvaan.

Silti olen kai onnellinen,
              en tiedä millä tavalla, ehkä minun pitäisi ottaa selvää
   koska en enää tiedä kuka olen, mistä tulen ja minne minun pitäisi päätyä. Yksi asia on vain varmaa, se, että haluan jonkun joka sulkisi minut syliinsä ja sanoisi kaiken olevan kunnossa,
                 jonkun jolle olisin elämän keskipiste
                                 sillä minä en ole niitä naisia, jotka julistavat vahvuutensa ja sinkkuutensa puolesta
minä olen heikko ja minun sydämeni tulvii rakkautta, jonka haluan jollekulle antaa.