Translate my post to your motherlanguage! I can't promise good translations...

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

94. Älä joudu armas aika

Eikä aika lopeta kulkemistaan, vaikka kuinka koitan pysähtyä mököttämään kuin pikkulapsi, etten jaksa enää.
Rakas hellä armoton parantajani, voisitko pysähtyä edes siksi aikaa, että kerkeisin tajuta, kuinka onnellinen olen. Tämä on kirje sinulle Aika, lue tämä siis hyvin tarkkaan ja huolellisesti.
Jalkoihini sattuu ja tuskastelen, ettei rahat riitä hierojaan.
Muuttolaatikot ovat kevyitä, kuinka helppo onkaan kantaa yhdellä kädellä vaikka suuri kiven järkäle.
                   Yössä hänen äänensä saa minut itkemään onnesta, juuri niin hiljaa, ettei edes hän kuule, ettei kukaan kuule, eikä se haittaa sillä valmistujaisyönä minut kuuli jokainen.
                          mutta kukaan ei kuullut silloin ajatuksiani,
     kyllä tämä toisinkin päin toimii, en muista mitä sanoitte, en muista mitä näin.
                                                          Olin siellä taas, tiedättehän, pimeydessä, syvällä, yksin, rikki.
Mutta viime yönä taivaalle nousi sateenkaari ja minusta se oli aivan liian huutomerkkiä.
                                   vaikka kuulinkin puhelimen luurista hänen äänensä ja löysin itseni hetkeksi.
Aika, minne olet kadonnut ja mikset silti voi kulkea nopeammin. Jaksaisitko sinä kantaa minun onnea, jos minä juoksisin rinnallasi hengästyneenä? Minä en tahdo tulla jäljessä, minä haluan olla nykyisyyttä ja tulevaisuutta, juuri niin kuin sinäkin olet.
   Kerron sinulle myös jostain muusta kuin kipeistä jaloistani sekä "piipittävästä mieshormoneja tarvitsevasta" äänestä, jonka kuulemista odotan nyt kuin kuuta nousevaa.
           Huomasitko edes kiireeltäsi, kuinka minä seison omilla jaloillani?
                   Minä tiedän, ettei sinulla ollut aikaa jäädä vatvomaan pimeyteen minun kanssani vaikka saitkin leukani kohoamaan kohti valoa, mutta huomaatko nyt, enää en huku öisin suolampeen.
            Nykyään katselen kuinka vuoret kaatuvat ja kuinka aallot pyyhkivät yli likaisen maailman.
    Älä huolehdi, älä vielä, minä selitän.
                                   Kun minä katson suurta vuorta keinumassa yhdellä laidallaan tai pilviä hipovien aaltojen lainehtiessa kohti minua, minä tunnen olevani elossa, minun sieluni värähtää, se hengittää, se elää.
Enkä muista, muistanko edes miltä tämä tuntuu, ja kun aamulla herään, minä olen minä.
      Kuuletko Aika kuinka nauran?
                           Kuuletko kuinka sydämeni lyö?
                                                                                       Minä olen tässä ja minä olen vapaa.
ps. Laudaturia äidinkielestä täysillä esseepisteillä, kiitos Pimeyteni, en ole sinuakaan unohtanut.
pps. keltaiset keittiönkaapit ovat konkreettisemmat kuin koskaan, varsinki aamuisin auringon värjätessä ne vieläkin keltaisimmiksi, niin keltaisiksi, että silmäni sokaistuvat.

2 kommenttia:

  1. Ihanat keittiönkaapit! Onnea laudaturista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakastan niitä itsekin ylitse kaiken! ja kiitos oikein paljon.. ^^

      Poista