75. Liikaa inhimillisyyttä

Postaukseni ovat muodostuneet näteistä sanoista, jotka on aseteltu tarpeeksi taiteellisesti lauseiksi.
Pitkään aikaan tekstiä ei ole tullut luontevasti vaan ajatus on tökkinyt, laahannut jäljessä kirjoitusta ja uusimmat tekstit ovatkin olleet mielestäni melkoisia pohjanoteerauksia. Sitä pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, että olette joutuneet lukemaan jotain niin ala-arvoista.
           Toisaalta tämä luovan kirjoituksen tökkiminen on nostanut esiin minusta sen vanhan puolen, se joka haluaa kertoa kuvilla elämästä. Kuinka yksi kuva voi kertoa jotain niin kaunista ettei sanoja tarvita. En ehkä itse ole tässä maailman paras, mutta haaveilen vielä joskus välittäväni jollakin kuvalla ihmisille jotain mitä minä olen siinä hetkessä tuntenut.
    Nyt kun taas kuvat ovat nousseet itseilmaisuni tärkeäksi kanavaksi, halusin teidänkin rakkaat lukijat näkevän jotain minun elämästäni kuvina. (Minua itseäni, köh ehkä ei niin kovasti.) mutta lupaan, vaikka nämä kuvat ovatkin arkipäiväisiä ja lifestyletyylisiä, lupaan antaa teille jokaisesta täydellisen selityksen. Näin ehkä taas pitkästä aikaa saatte tutustua hiukan enemmän minuun persoonana. Viimeksi tälläinen mahdollisuus suoraan taisi poikia, kun vastasin 11 kysymystä -haasteeseen vuonna keppi ja kivi.

Ensimmäisessä kuvassa näette elämäni mekan. Teen lähes kaiken yksinomaan sängyllä. Luen kirjaa, katson leffaa tai muuten vain tuijotan kattoa ja mietin elämän syvimpiä tarkoituksia. (Mitkä yleensä ovat "jaksanko nousta ylös ja kävellä jääkaapille" tai "Mulla on jalassa mustelma".) Toivoisin, että jonain päivänä omistaisin suuremmankin kirjahyllyn. Koko seinän kokoisen, joka keinuisi kirjojen painosta ja joiden hyllyillä olisi muistoja kaukomaista ja rakkaista.
      Älkää antako toisen kuvan hämätä - Olen tekohymyn täydellinen mestari puolen vuoden harjoittelulla. Saan huulilleni uskottavankin hymyn vaikka mikään ei sillä hetkellä naurattaisi. Tärkeintähän on vain peittää itsensä muilta ja maalata värikkäitä tauluja vaikka musta tuubi olisikin se, joka on pohjimmiltaan aina lopussa, koska se on aina käytössä. En tiedä onko se hyvästä, en tiedä olenko jo onnistunut peittämään itseni itseltäni. Minulla on kumma tunne, etten tunne itseäni läpikotaisin - aivan kuin joku olisi hautautunut jonnekin alle.

Mitenniin on outoa ostaa itselleen kukkia? Kukaan muu ei niitä kiikuta minun ovelle taikka ojenna ystävänpäivänä, joten toisinaan sorrun ostamaan kauneimman gerberan yöpöydän reunalle, jossa se kuihtuu ennen kuin edes tajuan kuinka nopeasti elämä voi kadota. Ehkä minäkin olen tälläinen, varjossa kasvanut, sisältä kuihtunut verso. Koitan kovasti kurkkia pienistä ikkunoistani valoa ja öisin istun hengittämättä kuun kajossa lattialla.
         Miksi kaikki kauniit naiset ovat heitä joiden nimiä en tiedä, niitä joiden kasvot jäävät mieleen ja saavat hymyilemään pahoinakin päivinä? Olen yrittänyt saada itseni takaisin kynän ääreen, yrittänyt piirtää maailman pääni sisällä, mutta olen kovin huono siinä. En tiedä miten luodaan uutta, varsinkaan näin vapisevin ja epävarmoin käsin.

Loppujen lopuksi hermot toisinaan pettää kuvien ottamisessa ja ilmeet alkavat muistuttaa tätä. Teillä on etuoikeus olla todistamassa ensimmäisen tälläisen kuvan julkistamista. Ei paljon lisättävää, tuolla ilmeellä tässä nytkin kirjotetaan tätä. Olen kadottanut itseni enkä tiedä mitä helvettiä tässä edes duunaan. Tämänhän piti olla kaunis taideblogi? Ehkä heitän tähän pari nättiä sanaa niin se muuttuu siksi.
         Minä kirjoittamiseen ja lukemiseen ja elämän parantamiseen ihastunut viaton pieni ihminen myönnän suurimman heikkouteni: Materialismionnen. Häpeän tätä pahettani ja toivon, että voisitte antaa minulle anteeksi kuinka hyvältä minusta tuntuu uusissa juoksuhousuissani tai kuinka hymyilen kun uudet kenkäni hakkaavat kosteaa katua.
     
Syvällisimpien itsensä paljasteluiden jälkeen tuntuu hyvältä kertoa kuinka tavallinen minä olen.
Minäkin olen turhuutta, minä olen virheitä, minä en ole täydellinen ja koitan olla kaunis edes joskus tässä raiskatussa maailmassa.
        Minä olen liikaa olemassa, olen kaikkea muuta kuin toivoisin, minä tapan vaikka en näe ja minä tekohymyilen kädet veressä päivästä toiseen vaikka toisaalla juuri minun takia joku tälläkin hetkellä hajoaa.
Miksen vain voisi olla ilmaa? miksen voisi olla ihmisten toiveita ja ajatuksia?
                                Näkymätön, mutta olemassa. Tämä inhimillisyys ja paheet ovat liikaa.
                                            Mutta tälläinen minä olen, tekopyhä onnenetsijä muiden joukossa.
     Minä olen ihminen, joka vain osaa laittaa sanat kauniisiin riveihin ja maalata kuvia.

ps. Stalker, who wanna make me happy,  where ever you are, please contact me. Mun yöunet menee.