59. Vastaan, kun minusta tuntuu siltä

Ajattelin, että olenko hieman tyhmä, kun en tee vastauksistani suurta merkittävää postausta, joka välkkyy neonväreissä ja huutaa, että täällä olisi nämä vastaukset.
               Enkä minä ole tyhmä, minä olen minä ja minä vastaan kun aurinko paistaa hiukan ohuen pilviverhon takaa ja kun hymyilen hiukan, vaikka ei tekisi oikeastaan mieli yhtään.

Mistä tietää, että on kotona?
Koti on siellä missä sydän on, siellä missä tunnet itsesi levolliseksi.
Kodin ei tarvitse sisältää seiniä eikä kattoa, sillä ei tarvitse olla hienoa pohjapiirrustusta eikä muutamaa sataa neliötä.
Kodissa voi hengittää ilman, että yksikään sana ei tartu kurkkuun ja kodissa voi nauraa ilosta ja onnesta.
Koti on paikka mitä minä vielä etsin menetettyäni viime kertaisen turvan tunteeni.

Mitä, jos kaikki onkin unta?
Öisin toivon katoavani uniini, pääseväni takaisin rakkaan ihmisen luokse tai osaavani lentää halki taivaan
              toivon, että katoan todellisuudesta, vaivun koomaan, sillä unimaailma tuntuu minusta paremmalta
  vaikka sielläkin joskus minä hukun paksuun öljyyn, ammun viattomia ihmisiä ja itken niin kauan, että silmäni valuvat kämmeniin.
       Joskus mietin, onko tämä kaikki totta. Ohjaileeko meitä jokin, vai onko jossain joku toinen paikka, parempi paikka, josta meidät on eristetty. Meidät kuolevaiset, koska meillä ei ole arvoa siihen kauneuteen.
    tai ehkä meidät on vain laitettu väliajalle, pienen elämän ajan me kärsimme tässä likaisessa maailmassa, missä viha, kateus ja himo kuljettavat meitä eteenpäin.
Sitä en tiedä, että jos kaikki onkin unta. Enkä haluaisikaan, meidät on tarkoitettu tälläisiksi, tyhmiksi, sokeiksi olennoiksi, jotka tuijottavat vain omaa napaansa kunnes on jo liian myöhäistä pelastaa ympärillä sortuva maailma.

Uskotko avaruusolioihin tai kääpiöihin?
Naurahdin, pygmejä kaikkialla.
     Satu-/taruolennot asustelevat minun sydämessäni, rakastan tarinoita keijuista ja ihmishukista. Hymyilen uusille luonteenpiirteille ja oudoille tavoille, jotka paljastuu vampyyreistä tai vetehisistä. Minulle ne kaikki ovat yhtä totta kuin ihmiset, ne ovat yhtä todellisia minun päässäni kuin kuka tahansa ihminen.
               Ehkä olen uppoutunut liiaksi kirjojen maailmaan tai omiin pimeyksiini, mutta kyllä, minä uskon.

Entä kaksipäisiin kotkan ja suden risteytyksiin?
Uskon niihin nyt, kun joku on maininnut niiden asustavan edes jonkun pään sisällä.
            Ne ovat yhtä todellisia kuin jokaisen meidän ajatukset.

Kuunteletko musiikkia usein? Minkälaista?
Välillä haluan vaipua ihanan suloiseen keinuvaan matalaan aallokkoon ja toisinaan haluan tanssia lantioni kipeäksi yökerhon sydäntä hakkaavassa tahdissa.
      Musiikki ei kuulu joka päiväiseen tekemiseeni, ehkä sen takia kun olen liian laiska lataamaan kappaleita puhelimelleni.
Näitä olen kuunnellut tällä viikolla:


Tykkäätkö tanssia sateessa?
En tiedä mitään sen kauniimpaa ja ihanampaa kuin paljain varpain vaaleanvihreällä ruoholla askeleet sateen kanssa, joka lankeaa harmaalta taivaalta.
              Haluaisin vain nauraa ja pyörähtää pari piruettia.
  Tiedän, että tämä olisi parempaa jonkun kanssa jonka käsivarsille saisi lipsahtaa liukastuneesta askeleesta ja painaa huulet yhteen, vaikka väliin jäisi liian monta märkää hiussuortuvaa.
                                Ehkä vielä joskus..

Minkä värisen sateenvarjon omistat?
Oikeastaan en omista sateenvarjoa.
            Annan sateen kastella hiukseni, kun juoksen suojaan yllättävältä kaatosateelta
  tai sitten vain istun sisällä ikkunan ääressä, puhaltelen huuruja ikkunaan
                                   kirjotan katoavan sanan ja hymyilen pisaroille, jotka valuvat pitkin lasia alas.
           Mutta rakastan sateen ääntä sateenvarjoa vasten ja ehkä vain sen äänen takia vielä hankin itselleni läpinäkyvän varjon, jotta voisin katsella taivaalle suojastani.